Kun lapsi nirsoilee, Tatu ja Patu voivat auttaa (ainakin hetkeksi)
Muistelen lämmöllä aikaa, kun pienokaiseni oli parivuotias ja söi lähes kaikkea, minkä hänen eteensä laitoin. Ah, mitä tyytyväisyyttä tunsinkaan: lapseni on niin hyvä syömään eikä nirsoile. Taputtelin itseäni olalle siitä, kuinka olen vanhempana onnistunut ruokakasvatuksessa.
Toisin on nyt. Viisivuotias lapsi on kehittynyt taidokkaaksi nirsoilijaksi.
“En tykkää.”
“En syö.”
“En halua.”
“Ei ole nälkä.”
“Haluan muuta.”
Turhauttavaa ja rasittavaa. Vaikka kuinka tietäisi, että tämä on nyt vain vaihe ja lapsi kasvaa saamallaan ruoalla ja on energinen.
Kyllä hän sentään syö: aamupuuroa, kotitekoisia smoothieita, hapankorppua, falafeleja, tiettyjä hedelmiä ja kasviksia, perunaa, savutofua (mutta vain uunipaahdettuna), kikherneitä, pastaa (vinkkinä: kannattaa kokeilla myös tämäntyyppisiä papupastoja), raejuustoa, avokadoa, suklaata, karkkia, marjoja, karjalanpiirakoita.
Mutta moni ruoka on epäilyttävää, maistuu väärältä ja minimaalisen maistelun jälkeen sitä ei haluta lisää.
Usein kuulee väitettävän, että lasten pitää maistaa jotain uutta esimerkiksi seitsemän kertaa, kunnes se alkaa upota. Ihmettelen, miten lapsen saa maistamaan seitsemän kertaa edes suhteellisen hyvällä mielellä. Vaikka saisikin, niin ei se kyllä näytä mitään takaavan.
Tai entä kun se raaka-aine, joka jossain vaiheessa upposi hyvin, muuttuukin ruoaksi, josta ei tykätä? Sanoinko jo, että se on ärsyttävää?
Päiväkodissa lapsi saa myös lihaa: ei pidä nakeista, mutta tykkää päiväkodin lihapullista. Eräässä kahvilassa lapsi haluaa aina lämmitetyn kinkku-juustopatongin.
Parasta on silti pizza Margharita.
Myönnän rikkovani lukuisia lasten ruokailuun liittyviä suosituksia. Usein lapseni syö eri ruokaa kuin minä, koska en jaksa edes yrittää tuputtaa omaa ruokaani. Saatamme syödä niin, että samaan aikaan esimerkiksi luemme jotain. Iltapalan lapsi usein nauttii jotain piirrettyä katsellen. Houkuttelen syömään lupauksella jälkiruokakeksistä tai mehujäätelöstä.
Ehkä tuosta tyypistä silti kasvaa ruoasta järkevästi nauttiva hahmo.
On kuitenkin yksi ruoka, jota olemme viime aikoina tehneet myös yhdessä ja jota lapsi suostuu syömään: pinaattiletut.
Tämä johtuu Tatu ja Patu, syömään! -kirjasta. Teos on mitä mainioin kepeä tietopaketti ruoasta, syömisestä, ruoansulatuksesta ja ruokakulttuurista. Se on höystetty oivallisella huumorilla ja tietysti hienolla kuvituksella.
Tatun ja Patun esimerkki on innostanut lastani pinaattilettujen tekoon. Kaupassa hän on myös kysynyt, että ostetaanko pinaattia ja tehdäänkö lettuja.
Pinaattilettujen ohje on yksinkertainen ja toki muunneltavissa. Itse lisään taikinaan myös hernejauhoja, teen letut ilman kananmunaa ja Tatun ja Patun opastuksen mukaisesti kasvijuomaan. Eli siis vegaaniset letut, joihin voi katsastaa ohjeen Chocochilistä.
Kirjasta on ollut hyötyä myös muulloin kuin ruoka-aiheissa. Soluista kertovaa tietoa olen hyödyntänyt silloin, kun lapsi kysyi, missä hän oli, kun hän ei vielä ollut vatsassani.
Ostin kirjan kesän alennusmyynneistä alle kympillä. Kirjastosta voi tietysti myös lainata, jos haluaa vilkaista, uppoaako kirja oman jälkekäisen mielenmaisemaan. Varsinainen iltasatukirja tämä ei ole: asiaa on sen verran reilusti, ja annostelu iltasatuna haastavampaa.
Oma lapseni on siis viisivuotias, mutta luulisin, että kirja sopii hyvin alle kymmenvuotiaille.
