Kun lapsi nirsoilee, Tatu ja Patu voivat auttaa (ainakin hetkeksi)

01. joulukuun 2017 Kirja, Lapset, Vinkit 0

Muistelen lämmöllä aikaa, kun pienokaiseni oli parivuotias ja söi lähes kaikkea, minkä hänen eteensä laitoin. Ah, mitä tyytyväisyyttä tunsinkaan: lapseni on niin hyvä syömään eikä nirsoile. Taputtelin itseäni olalle siitä, kuinka olen vanhempana onnistunut ruokakasvatuksessa.

Toisin on nyt. Viisivuotias lapsi on kehittynyt taidokkaaksi nirsoilijaksi.

”En tykkää.”
”En syö.”
”En halua.”
”Ei ole nälkä.”
”Haluan muuta.”

Turhauttavaa ja rasittavaa. Vaikka kuinka tietäisi, että tämä on nyt vain vaihe ja lapsi kasvaa saamallaan ruoalla ja on energinen.

Kyllä hän sentään syö: aamupuuroa, kotitekoisia smoothieita, hapankorppua, falafeleja, tiettyjä hedelmiä ja kasviksia, perunaa, savutofua (mutta vain uunipaahdettuna), kikherneitä, pastaa (vinkkinä: kannattaa kokeilla myös tämäntyyppisiä papupastoja), raejuustoa, avokadoa, suklaata, karkkia, marjoja, karjalanpiirakoita.

Mutta moni ruoka on epäilyttävää, maistuu väärältä ja minimaalisen maistelun jälkeen sitä ei haluta lisää.

Usein kuulee väitettävän, että lasten pitää maistaa jotain uutta esimerkiksi seitsemän kertaa, kunnes se alkaa upota. Ihmettelen, miten lapsen saa maistamaan seitsemän kertaa edes suhteellisen hyvällä mielellä. Vaikka saisikin, niin ei se kyllä näytä mitään takaavan.

Tai entä kun se raaka-aine, joka jossain vaiheessa upposi hyvin, muuttuukin ruoaksi, josta ei tykätä? Sanoinko jo, että se on ärsyttävää?

Päiväkodissa lapsi saa myös lihaa: ei pidä nakeista, mutta tykkää päiväkodin lihapullista. Eräässä kahvilassa lapsi haluaa aina lämmitetyn kinkku-juustopatongin.

Parasta on silti pizza Margharita.

Myönnän rikkovani lukuisia lasten ruokailuun liittyviä suosituksia. Usein lapseni syö eri ruokaa kuin minä, koska en jaksa edes yrittää tuputtaa omaa ruokaani. Saatamme syödä niin, että samaan aikaan esimerkiksi luemme jotain. Iltapalan lapsi usein nauttii jotain piirrettyä katsellen. Houkuttelen syömään lupauksella jälkiruokakeksistä tai mehujäätelöstä.

Ehkä tuosta tyypistä silti kasvaa ruoasta järkevästi nauttiva hahmo.

On kuitenkin yksi ruoka, jota olemme viime aikoina tehneet myös yhdessä ja jota lapsi suostuu syömään: pinaattiletut.

Tämä johtuu Tatu ja Patu, syömään! -kirjasta. Teos on mitä mainioin kepeä tietopaketti ruoasta, syömisestä, ruoansulatuksesta ja ruokakulttuurista. Se on höystetty oivallisella huumorilla ja tietysti hienolla kuvituksella.

Tatun ja Patun esimerkki on innostanut lastani pinaattilettujen tekoon. Kaupassa hän on myös kysynyt, että ostetaanko pinaattia ja tehdäänkö lettuja.

Pinaattilettujen ohje on yksinkertainen ja toki muunneltavissa. Itse lisään taikinaan myös hernejauhoja, teen letut ilman kananmunaa ja Tatun ja Patun opastuksen mukaisesti kasvijuomaan. Eli siis vegaaniset letut, joihin voi katsastaa ohjeen Chocochilistä.

Kirjasta on ollut hyötyä myös muulloin kuin ruoka-aiheissa. Soluista kertovaa tietoa olen hyödyntänyt silloin, kun lapsi kysyi, missä hän oli, kun hän ei vielä ollut vatsassani.

Ostin kirjan kesän alennusmyynneistä alle kympillä. Kirjastosta voi tietysti myös lainata, jos haluaa vilkaista, uppoaako kirja oman jälkekäisen mielenmaisemaan. Varsinainen iltasatukirja tämä ei ole: asiaa on sen verran reilusti, ja annostelu iltasatuna haastavampaa.

Oma lapseni on siis viisivuotias, mutta luulisin, että kirja sopii hyvin alle kymmenvuotiaille.

Sotkua syntyy, kun viisivuotias laittaa lettutaikinaa pannulle. Mutta yhteinen kokkailu on tietysti sen arvoista. Ja kyllä, keittiössämme on peili.

 

Kirjan ohjeessa letut tehdään kauramaitoon, koska tavallisesta maidosta menee toisella kokkaajalla vatsa sekaisin.

 

Pitääkö syödä siksi, että äiti käskee? Onko hyväksyttävä syy olla tulematta ruokapöytään se, että universumin iskujoukot ovat tukkineet tien? Näitäkin aiheita käsitellään käsikirjassa.
Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Varoitus: Tulevaisuus saattaa sisältää höpöhöpöä lektiineistä

Varoitus: Tulevaisuus saattaa sisältää höpöhöpöä lektiineistä

Suomessa tullaan tunnetusti noin pari vuotta laihdutus-, ruoka- ja dieettitredeissä jälkijunassa. Ajattelin tässä tehdä ennaltaehkäisevää kansanterveystyötä murtamalla myyttejä ja väitteitä jo ennen kuin seuraava ruokavalio suuresta maailmasta meille rantautuu.

Nimittäin lektiinitön ruokavalio (lectin-free diet). Jotain kai sitä pitää kapitalististen riistäjien keksiä, kun gluteenittoman ruokavalion suosio näyttää hiipumisen merkkejä (poislukien ehkä meillä, koska kaksi vuotta trendeistä jäljessä…) Mitä kivaa pseudotiede-roskaa sitä sitten syöttäisi ihmisille?

Jos ihan rehellisiä ollaan, on tästä puhetta ollut jo aiemmin. Keskustelua on tosin käyty pienen paleopiirin keskuudessa ja lektiini-termiä ei ole taidettu kovin aktiivisesti viljellä.

Mitä nämä lektiinit sitten ovat? Ne ovat proteiineja, jotka sitovat pysyvästi tiettyjä hiilihydraatteja. Niitä on monissa kasveissa, joissa ne muun muassa suojaavat kasvia taudeilta. Ihmiskehossa esimerkiksi viruksista peräisin oleva hemagglutiniini – eräs lektiini – sakkauttaa punaverisoluja. Johtuukohan myytti osittain tästä pelottavasta ominaisuudesta mikrobi- ja viruspuolella…? Menevätkö ruoan ja virusten vaikutukset sekaisin?

Hälytyskellojen pitäisi soida viimeistään siinä vaiheessa, kun ruokavaliosta ehdotetaan karsittavaksi useita ruokaryhmiä. Lektiinitön ruokavalio taitaa tavoitella kärkisijoja hulluimman kuuloisten ruokavalioiden ryhmässä, sillä siinä kehotetaan välttämään kaikkia viljoja (etenkin täysjyväviljaa), palkokasveja (etenkin soijaa), pähkinöitä (etenkin manteleita), hedelmiä ja kasviksia (munakoiso, tomaatti, peruna, paprika jne. – etenkin koisokasvit ja kuoret ovat no-no) sekä kananmunia ja maitotuotteita.

MITÄ hemmettiä tässä ruokavaliossa sitten pitäisi syödä? Todennäköisesti kuivaa kananrintaa, lihaa ja salaatinlehtiä. Nam ja tosi ekologista ja eettistä. En ajatellut ostaa kirjaa enkä surffailla asian perässä tämän enempää, koska tämä kuuluu kategoriaan, josta käytän omaa häshtägiä… #batshitcrazy (pardon my French). Ruokahuhujen ja myyttien murtamiseen en käytä yhtään enempää aikaa, kuin on pakko. Osittain mielenterveydellisistä syistä. Hyvä – ja kriittinen – artikkeli lektiinitöntä ruokavaliota promoavasta kirjasta täällä ja ruokavaliosta yleensäkin täällä.

Se, että laboratoriossa tiivistetyt annokset pelkkää yksittäistä lektiiniä aiheuttaa koe-eläimille elimellistä haittaa, ei kyllä kerro mitään siitä, mitä pienet määrät koko muun ruoan joukossa tekevät – saati sitten, onko valmiissa, kypsennetyssä ruoassa tai ruokalajissa näitä yhdisteitä. Tutkimusta tehdään, jotta ymmärretään vieläkin paremmin, mitä ne tekevät. Esimerkiksi sitä tarkastellaan, onko lektiineillä jokin rooli tulehduksellisten suolistosairauksien ja keliakian tai autoimmuunisairauksien taustalla. Se, että ne yksin niitä aiheuttaisi, on kyllä varsin epätodennäköistä.

Täysjyväviljat on liitetty lukuisten sairauksien ennaltaehkäisyyn, sillä viljojen kuitujen tiedetään parantavan elimistön sokeri- ja rasva-aineenvaihduntaa, pitävän huolta suolistomikrobistosta, alentavan verenpainetta ja tulehdustekijöitä. Lektiini-teoria tuntuu tässä valossa aika kaukaa haetulta.

Ruokavalio on perustellusti perusteeton, sillä lektiinit, joista osa on tutkitusti ihmiselle haitallisia  – jopa myrkyllisiä – määriä esimerkiksi raaoissa pavuissa, pilkkoutuvat, kun ruokaa laitetaan oikein. Pavut tulee aina liottaa ja keittää huolellisesti kypsäksi. Niitä ei syödä raakana. Viljaruoat ovat nekin muokattu syötävään muotoon kypsennyksen, hapatuksen ja idättämisen kautta (ehkä jopa kaikkea näistä). Verrataan tätä nyt vaikka lempisieneni korvasienen käsittelyyn: Se tulee ryöpätä huolellisesti useita kertoja ennen ruoaksi valmistamista. Käsittelyn jälkeen voi herkutella huoletta. Sama pätee lektiinipitoisiin ruokiin.

Lektiinitöntä ruokavaliota promoavat ovat mitä ilmeisemmin jättäneet tutkimustietokanta Pubmedin käytön väliin. Hakuruutuun kun alkaa kirjoittaa sanaa ”lectin” tulee ehdotuksia muun muassa näillä termeillä: ”lectin anticancer” ja ”lectin antiviral”. Tästä nyt ei ole kauhean pitkä matka siihen, että käy selväksi, että lektiineillä näyttäisi olevan myös terveyshyötyjä. (Ja tähän se jokaisen ravitsemustieteiljän lempilause: ”Lisää tutkimusta tarvitaan…”)

Huvittavinta oli, että samana päivänä, kun näitä lektiinisatuja luin, osui silmiini uutinen Helsingin Sanomissa, jossa kerrottiin, miten tomaatti, tuo lektiinipitoinen koisokasvi, näyttää hiiritutkimusten mukaan ehkäisevän ihosyöpää. Liekö lektiinien ansiota.

P.S. Ja laajemmin tomaattien terveysvaikutukissta ja etenkin niiden antioksidanteista tässä Helsingin Sanomien jutussa.

P.P.S. Ruokamysteereissä lektiini-asiaa on pureskeltu kappaleessa ”Onko soijasta enemmän hyötyä vai haittaa?”

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Kuka tietää ravitsemuksesta? – Ravitsemusosaaja-opas

06. kesäkuun 2017 Ravitsemus 15
Kuka tietää ravitsemuksesta? – Ravitsemusosaaja-opas

Tuntuuko, että et saa tolkkua, kuka osaisi auttaa ravitsemusasioissa? Älä mitään, en minäkään meinaa tajuta ja minä sentään olen alan asiantuntija koulutustaustani puolesta. Tässä Ruokamysteerien tiivis ravitsemusosaaja-opas.  Nimike-leikki on loputon suo ja murheenkryyni, mutta erot paljastuvat tarkastelemalla koulutustaustoja. Lopussa vapaata pohdintaa aiheesta.

Yliopistotason koulutuksen nimikkeet

Ravitsemusasiantuntija, ETM tai MMM

Elintarviketieteiden maisteripaperit omaava ravitsemusasiantuntija, joka useimmiten on valmistunut Helsingin yliopistosta Viikistä. Voi toimia laaja-alaisesti asiantuntijatehtävissä esimerkiksi tutkimustyössä, elintarviketeollisuudessa tai koulutus-, suunnittelu- ja järjestötyössä. Ei kuitenkaan voi toimia potilastyössä terveydenhuollossa ellei ole erikseen hankkinut laillistetun ravitsemusterapeutin pätevyyttä. Opintoaika n. 5 v, opintopisteet 300, joista 180 op kandidaatin tutkinto, 120 op maisteriopintoja. Elintarviketieteen maisterin tutkintoa ennen valmistuttiin maa- talous- ja metsätieteiden maisteriksi.

Laillistettu ravitsemusterapeutti, TtM tai THM

Terveystieteiden maisteri, jolla on Valviran myöntämä lupa tehdä potilastyötä terveydenhuollossa. Kela-korvaus työterveyshuollossa työnantajalle, ei valitettavasti yksilöille. Kela-korvaus koskee vain, jos laillistettu ravitsemusterapeutti on suorittanut työterveyshuollon pätevyyden.

Lisäksi laillistetttu ravitsemusterapeutti voi tehdä vastaavia tehtäviä kuin ETM-ravitsemusasiantuntijat.  Useimmat valmistunut Kuopiosta nykyisestä Itä-Suomen yliopistosta. Opintoaika n. 5 v, opintopisteet 300, joista 180 op kandidaatin tutkinto, 120 op maisteriopintoja. Terveystieteiden maisterin tutkintoa ennen valmistuttiin terveydenhuollon maisteriksi (THM).

Joskus näkee myös käytettävän termiä ravitsemustieteilijä, ETM tai TtM sekä THM. Sairaaloissa on ollut vuosia myös ravitsemussuunnittelija-ammattinimike käytössä. Yleensä tällaisen tittelin omaava on yleensä laillistettu ravitsemusterapeutti. Laillistettu ravitsemusterapeutti lyhentyy välillä ravitsemusterapeutiksi. Koulutustaustat toki vaihtelevat ja osa voi olla vaikkapa ulkomailla opiskellut.

Kaupallisten tahojen käyttämät nimikkeet

Ravintoterapeutti ja ravintoneuvoja (diplomiravitsemusneuvoja)

Moni tätä titteliä käyttävä kuuluu Ravinto- ja fytoterapeutit RAFY ry:een, jonka jäsenyyteen jäsensääntöjen mukaan käy Terveysopisto Saluksen koulutus tai vastaava muualta hankittu koulutus. Koulutus tapahtuu 2-3,5 vuoden aikana, mutta jos opintoviikot, joina Salus opinnot ilmoittaa, muutetaan tunneiksi* ja siitä opintopisteiksi tarkoittaa 2 vuoden opinnot n. 53 opintopistettä. Tahti on siis noin puolet siitä, mitä yliopistossa, jossa tyypillinen vuositahti on 60 opintopistettä.  *(1 ov = 40 tuntia, 1 op = 27 tuntia)

Opettava taho on pääasiallisesti luontaistuote- ja funktionaalisen lääketieteen puolelta. Nämä tutkinnot maksavat, ravintoneuvojan koulutus on 5 245 € ja ravintoterapeutin koulutus 9 300 €. Lisäkoulutukset ja mm. tenttien uusiminen maksaa lisää.

Ilmeisesti tutkinto oli ennen nimeltään diplomiravitsemusneuvoja. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Ravintovalmentaja

Moni personal trainer – taustan omaava saattaa olla kouluttautunut ravintovalmentajaksi erilaisten koulutusfirmojen kautta. Yleensä koulutuksesta vastaa maisteritason ravitsemusalan ammattilainen (ETM tai TtM).

Parin tunnetun koulutuspalveluja tarjoavan yrityksen koulutuksen kesto vaihtelee jonkin verran, lähiopetusta on 70-72 h, etätehtäviä, lisenssikoe sekä harjoitusvalmennus vievät lisäksi 68-80 h. Kokonaisuudessaan tuntimääräinen kesto on arvioilta 140- 150 h. Opintopisteiksi käännettynä (tuntimäärien perusteella, 1 op = 27 h) koulutus on siis 5,2-5,5 opintopistettä. Hinta koulutukselle on noin1500-1900 €.

FLT Ravitsemusvalmentaja ®

Funktionaalisen lääketieteen oppeja suosiva koulutus pääasiassa terveydenhuollon ammattilaisille. Koulutuksen kesto ja hinta vaihtelee hakijan lähtökoulutuksen mukaan. Kurssien hinta näyttää olevan 330 € ylöspäin, tenteistä maksetaan erikseen. Yhden kurssin kesto on viikonloppu, yhteensä 14,5 h. Opinnot nojaavat yhden henkilön, eli Paula Heinosen näkemyksiin, vaikka ilmeisesti kouluttajina on muitakin.

Se, mitä funktionaalinen lääketiede on, ei taida olla kenellekään ihan selvää. Monesti sitä markkinoidaan kokonaisvaltaisena hoitona, mutta se on ensisijaisesti markkinointilause, sillä kokonaisuuteen pyrkii myös perus lääketiede. Se, pystytäänkö sitä kokonaisvaltaista hoitoa antamaan 10 minuutin vastaanotolla, on eri asia. Se on mielestäni systeemin, ei tieteellisen viitekehyksen, vika.

Muut nimikkeet

Ravitsemusasiantuntija

Käytännössä voi olla kuka vaan keksii itseään sellaiseksi kutsua. Menee helposti sekaisin elintarviketieteen maistereiden kanssa, jos koulutustitteli jätetään pois.

Neljässä viikossa ravitsemusosaajaksi, kiva.

 

Ravitsemusneuvoja

Voi olla itseoppinut tai voi olla terveydenhuollossa ravitsemusneuvontaa antava koulutettu terveydenhuollon ammattilainen, kuten sairaanhoitaja. Useimmiten ravitsemus-etuliite on käytössä nimenomaan terveydenhuollon puolella. Ei kuitenkaan pomminvarmasti kerro opintotaustasta mitään.

 

Ravitsemusguru

Populistinen nimitys, joka viittaa siihen, että henkilö on karismaattinen ravitsemusasiantuntija – oli koulutusta tai ei.

(Toivon, että minustakaan ei enää käytettäisi missään yhteydessä guru-termiä – joskus semmoinenkin päässyt juttuun eksymään. Olen terveydenhuollon ja ihmisten palveluksessa, en lahkon johtaja enkä pysty ihmeisiin – kuten ei kyllä kukaan muukaan. Se ei tarkoita, ettenkö silti olisi erittäin pätevä ja osaava. Osaan vaan harrastaa myös realismia uhoamisen ja markkinapuheiden lisäksi tai ehkä paremmin niiden sijaan.)

Mutta onko koulutuksella niin väliä?

On ymmärrettävää, että ravintoneuvoja ja ravitsemusterapeutti voi termeinä kuulostaa hyvin samalta, mutta todellisuudessa koulutustausta on hyvin erilainen. Esimerkiksi personal trainer – ravintoneuvojan ja laillistetun ravitsemusterapeutin koulutus eroaa toisistaan 60-kertaisesti tuntimääriä verrattaessa (n. 5 op vs. 300 op).  Saluksen opinnot ovat jo kattavammat ja kuulostavat paperilla oikein monipuolisille, mutta kun aletaan katsoa tuntimääriä ja opettavien tahojen taustoja, paljastuu aika selvät erot opintojen tasosta.

Opintopisteet eivät tietenkään kerro mitään ihmissuhde- tai viestintätaustoista, minkä ymmärrän vaikuttavan koulutustaustaa enemmän. Jos kuitenkin omaa terveysongelmia kilpirauhasongelmista diabetekseen tai omaa voimakkaat sukurasitteet joihinkin sairauksiin, on koulutustaustalla väkisinkin väliä.

Oma TtM-koulutustaustani ei ole autuaaksitekevä, mutta antaa todella hyvän ja monipuolisen pohjan työelämään. Olen todennut tämän muun muassa kansainvälisten kollegojen kanssa jutellessa. Pohjakoulutus on kuitenkin vain alku, sillä tutkimusta tulee jatkuvasti lisää ja näkemykset ja tieto hioutuu. Kärryiltä putoaa aika äkisti, jos ei jatkuvasti kouluttaudu ja käytä melko paljon aikaa omatoimiseen opiskeluun.

Pienenä vertailuna: Ammattiin valmistuva lääkäri on opiskellut kuusi vuotta, eli vain vuoden enemmän kuin yliopistotason koulutuksen saaneet ravitsemustieteiilijät. Samaan aikaan, kun lääkärit opiskelevat monesta terveyteen liittyvästä asiasta vähän, ravitsemustieteilijät käyttävät lähes saman ajan yhden osa-alueen oppimiseen. Valmistuessaan maisteritason ravitsemustieteilijöiden tulisikin tietää spesifisti ravitsemuksesta hyvin paljon ja sen lisäksi pitäisi pystyä kriittiseen ajatteluun. En tosin ole ihan varma, toteutuuko tämä tänä päivänä. Vähän liikaa vedotaan siihen, mitä jossain on opetettu. Kyseenalaistaminen ja kriittisyys koskee myös omaa alaa.

Asioiden tieteellisen tyyliin ei kuitenkaan missään nimessä pitäisi kuulua tällainen cherry-picking:

”Nämä verkko-opinnot koostuvat viidestä erillisestä kurssista, joilla käsitellään niitä perusasioita, joihin virallinen ravitsemustiede nojaa. Olemme poimineet valtavasta tietomäärästä kaikkein mielenkiintoisimmat ja käytännön kannalta hyödyllisimmät kokonaisuudet.”

Minä taas painottaisin – ihan kaiken tasoisia ammattilaisia – että ymmärtääkseen kokonaisuuksia, pitää kyllä saada viitekehykset yksittäisille tiedonmuruille tai –teorioille. Kaverin Facebook-virrasta bongasin hyvän vertauksen (saa ilmoittautua, kuka tämän lausui!). Tutkimusmaailma on kuin suuri palapeli, jossa yksittäinen tutkimuslöydös on vain yksi palanen. Kokonaisuus näyttää varsin erilaiselle, jos sinulla on 30 palaa vs. 3000 palaa kasassa. Ehkä tämä näkyy siinäkin, mikä merkitys niillä opintotunneilla ja –vuosilla on.

Parasta, mitä pitkä koulutus antaa, on ymmärrys siitä, mitä ei (vielä) ymmärrä tai mitä tiedekään ei (vielä) tiedä. Ja sitä epätietoisuuttahan ravitsemustieteen alalla riittää!

Toisaalta se on juuri se, mikä tekee siitä niin kiehtovaa.

P.S. Kuva valittu kliseiden perusteella. Ravitsemusterapeuttien on vaikea keskustella ilman mittanauhaa ja omenaa käden ulottuvilla.

Lisätty jälkeen päin THM- ja MMM-lyhenne ja Kela-korvausta koskeva tarkennus. 

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Sopivat lajikkeet ja viljelykokemus tuovat kotimaista soijaa lautasille

Taannoin olin kuuntelemassa Jalotofun Tulevaisuuden kasvisruokaa -seminaarissa viljelijä Harri Lainetta, joka on usemman vuoden ajan testannut soijan viljelyä. Sopivat, pohjoisiin olosuhteisiin sopivat lajikkeet ovat tärkeitä, ja samoin tietysti muu kokemuksen kautta kertyvä osaaminen. Kun nämä nyt yhdistyvät, niin parin vuoden päästä Laineelta kuulemma riittää soijaa jo laajempaan myyntiin ja elintarvikekäyttöön.

Tunsin piston sielussani: olin kirjoittanut Ruokamysteerit-kirjaan, että soijasta ei näytä tulevan kasvia, jota viljeltäisiin Suomessa laajemmin.

Ilmeisesti OLIN SIIS VÄÄRÄSSÄ! Myönnän virheeni ilomielin.

Mielenkiintoista oli kuulla myös esimerkiksi siitä, miten soijan proteiinipitoisuuteen vaikuttaa mm. kylvöaika. Ja se, että soijalle Suomen kesäpäivät turhan valoisia. Tämän vuoksi nopea kehitys tapahtuu syksyn pimenevissä öissä.

Maatalous ja viljely voivat siis kehittyä, kun on osaamista, intoa ja ripaus hulluutta, vaikka muut epäilisivät touhun mielekkyyttä.

Kiinnostava oli myös uutinen suomalaisen reuhumaissin viljelystä. Maissilajikkeita on kokeilussa peräti yksitoista.

Eri soijalajikkeiden pavutkin näyttävät erilaisilta, kun niitä pääsee vertailemaan.

 

Muutama päivä sitten minulta taas kysyttiin, että onko se soija nyt terveydelle hyvä vai haitallinen? Soijasta on yksi laaja kappale myös Ruokamysteerit-kirjassa. Putkonen kirjoitti kattavasti soijanäkemyksiä, joten kannattaa lukea huolella, jos aihe kiinnostaa. Mutta tiivistetysti voi sanoa, että esimerkiksi netissä vellovat näkemykset soijan terveyshaitoista ovat pitkälti liioitteltuja tai jopa vääristeltyjä.

Soija on yksi hyvä kasviproteiini monipuolisessa ruokavaliossa. Avainsana on siis jälleen kerran ruokavalion monipuolisuus, ja soijatuotteistakin kannattaa valita eri vaihtoehtoja eikä syödä joka päivä pelkkää soijarouhetta (ja kaikillehan soija ei tietenkään sovi).

Itse teen esimerkiksi makaroni- tai perunasoselaatikkoa niin, että käytän puoliksi soijarouhetta ja puoliksi härkäpapurouhetta. Toki niin, että olen pyöritellyt rouheet pannulla mausteiden ja sipulin kanssa öljyssä ja lisännyt riittävästi nestettä.

Mitä tulee soijan ympäristövaikutuksiin, niin niissä ongelma on soijan tuottaminen eläinrehuksi. Ihmisten elintarvikkeiden taustat ovat lähes aina vastuullisemmat, ja soijatuotteita tekevät firmat tietävät soijansa taustat.

Kotimainen soija olisikin hyvä lisä erityisesti siltä kannalta, että alkuperä on helpompi varmistaa. Soijassakin on riski alkuperän väärennöksestä: esimerkiksi Washington Post kertoi äskettäin tapauksesta, jossa Ukrainasta tavanomaisesti tuotettuna soijana lähtenyt lasti oli muuttunut Kaliforniaan saapuessaan luomusoijaksi.

 

 

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Kruunaako pääsiäisen munat, mämmi, metsäriista vai kahvi?

11. huhtikuun 2017 Historia 0

Taannoin lueskelin vuoden 1946 Kotiliesi-lehteä ja siinä olleita pääsiäisruokavinkkejä. Minusta nämä ovat todella mielenkiintoista ruokahistoriaa, joka osoittaa, miten valtavia muutoksia ruoassa ja ravitsemuksessa on tapahtunut omien vanhempieni elinaikana.

Vuonna 1946 elettiin sodan jälkeistä niukkuutta ja ruoka oli osittain konkreettisesti kortilla, joten mitä tahansa ei todellakaan saanut. Ei edes munia.

”Pääsiäinenhän on tavallisesti tuonut pöydillemme munakorit ja mämmituokkoset. Ensinmainitut jäävät varmasti tänä vuonna monessa kodissa tyhjiksi, koska munien hinta on niin korkea. Jos kuitenkin olisi vähäinen erä niitä käytettävissä, voimme yhdistää ne esimerkiksi pinaattimuhennokseen.”

Riistan käyttäminen on nykyisin suorastaan trendikästä. Kotilieden jutussa uskottiin, että taloudesta voisi löytyä säilöttyä riistaa. Kun me nyt voimme valita pääsiäispöytään vaikka tuoretta parsaa, niin moista ylellisyyttä ei varmasti osattu edes haaveilla:

”Syksysäilöönpanossa olemme ehkä umpioineet kortitonta metsänriistaa, jota käytämme vain harvoin. Pääsiäisenä juhlistamme pöytämme vaikkapa lintupaistilla. Jos voimme ostaa vielä syväjäädytettyjä vihanneksia, saamme oikein juhla-aterian.”

Käytännöllinen juttu antoi vinkit vähän varakkaammille ja köyhemmille:

”Raikas, säilötyistä marjoista tai kevätkarpaloista valmistettu salaatti höystää ruokamme lopuksi. Kenellä ei ole tähän varaa, voi valmistaa vaikkapa tavallisen kiisselin.”

Oman aikamme tutuista pääsiäisherkuista, kuten suklaasta tai pashasta, jutussa ei mainita. Mutta onhan sentään kahvi, joka viestii myös kansainvälistymisestä:

”Mutta kaiken muun rinnalla on kuitenkin kauan odotettu kahviannnos se, mikä kruunaa pääsiäisemme ja juhlamme, virkistää väsyneet mielemme ja antaa varman todistuksen siitä, että tie suuren maailman ja pienten keittiöittemme välillä on jälleen avautunut.”

Jutun ohessa oli myös muutamia reseptejä, kuten sienistroganoff ja punajuurihakkelus.

Omaan pääsiäisateriaani kuuluu varmasti ainakin mainittu kahvi, ja myös kiisseli alkoi nyt houkuttaa. Mutta oleellista on, että toivon saavani ystäviä luokseni syömään ja kahvittelemaan.

”Ystävien seurusteluhetkestä tulee rikas ja antoisa, kun avoimesti syvennytään kunkin ongelmiin eikä vain puhuta yleisistä tapahtumista ja toisten asioista”, muistutti toinen Kotilieden juttu.
Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Syömisen seurantaa laiskoille

En ole oikein päässyt sisälle kännykkäsovellusten maailmaan, vaikka olen lähemmäs kymmentä kokeillut aina päivän tai pari.  Sitten on innostus uuvahtanut. En ole sovelluksia vastaan mitenkään, mutta koen ne itselläni enemmän kuormittavana kuin auttavana. Asiakastyötä varten toki tunnen joitain ja osaan niistä kertoa, jos asiakas niitä haluaa käyttää.

Siksi suhtauduin skeptisesti Dr Greger’s Daily Dozen – sovellukseen, johon törmäsin seikkaillessani Nutritionfacts.org – sivustolla. Katselen sieltä mielelläni humoristisia videoita ruoan terveysvaikutuksista. Harvoin jaksan innostua solutason nippelitiedoista, mutta Nutritionfactissa nämä asiat kerrotaan niin innostavasti, että kiinnostus tarttuu. Välillä jutuissa nostetaan ehkä vähän turhan iso haloo yksittäisistä tutkimuksista, mutta ei niin paljon, että se häiritsisi.

Daily Dozen (suom. päivittäinen tusina) pohjaa How not to die – kirjaan, joka on lääkäri Michael Gregerin kirjoittama. Latasin sen juuri Kindlelle, joten en vielä pysty sitä kriittisesti analysoimaan.

Kuva: http://thegreencreator.com/bookreview-how-not-to-die/

Daily Dozen on lapsellisen yksinkertainen ja helppo käyttää. Nopeus on valttia myös. Raksi ruutuun menetelmä ei kauaa vie. Joskus syötän tietoja pitkin päivää, joskus päivän lopuksi. Sovellus on ilmainen ja kielenä on englanti.

Daily Dozenin terveyttä edistävään sarjaan kuuluvat: pavut, marjat, muut hedelmät, kaalikasvit, vihreät salaatit, muut kasvikset, pellavansiemenet, pähkinät, mausteet, täysjyväviljat, juomat ja liikunta.

Orjallisesti en ole annosmääriä noudattanut, vaan käytän sovellusta enemmänkin suurpiirteisesti tarkistuslistana monipuolisuuden varmistajana. Toisaalta monia ruokaryhmiä syön enemmän, vaikkapa kasviksia, hedelmiä ja marjoja tai pähkinöitä.

 

Esimerkki näkymästä. Tässä ei näy kaikki ruokaryhmät.

 

Kiva, että on konkreettiset esimerkit lajeista. Ruoka-aineiden kohdalla on sama juttu. Selvät annokset ja perään pitkä litania vaihtoehtoja.
Ei ammattilainenkaan vielä ole päässyt täydelliseen suoritukseen. 😉

Lisätietoja kaipaavalle löytyy taustatietoja ja perusteluja tutkimusviitteineen siitä, miksi suositus on sellainen kuin on. Nämähän eivät ole minkään virallisen tahon suosituksia, vaan sellaisia, johon Michael Greger on päätynyt lukiessaan ravitsemustietoutta vuosien varrella. Olen hyvin samoilla linjoilla hänen kanssaan. Välillä tosin tuntuu, että hän ei aina muista, että kaikki eivät näin mallikkaasti kasvis- tai vegaaniruokavaliota noudata, jolloin ruokavalio ei suinkaan tuo terveyttä, vaan voi olla haitaksi. Periaate on siltikin hyvä.

Tällaiselle kaloreita kammoavalle ja ruokavalion laatua painottavalle ravitsemusterapeutille Daily Dozen sopii oikein hyvin. Seuranta on niin kevyttä, että se ei pääse ahdistamaan eikä vaivaamaan. Kaikissa paljon seurantaa vaativassa on herkästi liian kontrollin vivahde, jota kammoan. Liika kontrolli kun on usein ongelma, ei ratkaisu oli kyseessä sitten liika tai liian vähäinen syöminen.

Helppo ruokasovellus? Ei voi olla totta!
Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Erityisruokavaliot aiheuttavat hämminkiä keittiössä

Erityisruokavaliot aiheuttavat hämminkiä keittiössä

Olimme Koistisen kanssa mukavassa aamupala-tilaisuudessa, jossa keskustelimme muiden ruoka-alalla työskentelevien kanssa personoinnista ja kustomoinnista. Eräässä puheenvuorossa Finlandia-talon keittiömestari Timo Lepistö hahmotti vähän, millaista on, kun sadoista ihmisistä kymmenet ovat erityisruokavaliolla. Erityisesti, jos paperissa lukee ”allergia” siihen suhtaudutaan hyvin vakavasti, sillä jollain voi mennä henki pienestä pähkinän palasesta tai katkarapuliemestä väärässä ruoassa. Sairaalareissu voi tulla pienemmästäkin. Keliaakikko taas voi saada pysyviä vaurioita suolistoonsa, jos ruokaan eksyy gluteenia.

On myös hyvä huomioida, että jos keittiöväki joutuu laittamaan erityisen paljon panoksia erikoisruokavaliotilausten toteuttamiseen, se on pois siitä perustilauksesta – niin työajallisesti kuin resurssien puolesta. Usein kuulemma käy vielä niin, että erityisruokavaliotilaukset jää noutamatta ja siten syntyy hävikkiä.

Hahmottelen nyt laillistetun ravitsemusterapeutin näkökulmasta, milloin erityisruokavaliotilaukset on tarpeen ja milloin ei. Väittäisin, että minulla on aika hyvä pohja tähän sen puolesta, että työssäni nämä asiat tulevat vastaan, koska iso osa asiakkaistani on herkkävatsaisia ja sen lisäksi joudun omien vatsavaivojen takia tasapainoilemaan ulkonasyömisten kanssa.

Milloin erityisruokavaliotilaus on perusteltua?

  • Silloin, kun kyseessä on vakava allergia ja seurauksena anafylaktinen sokki tai vastaava vakava oire. (Moni allergikko itse kokee, että pieni kurkun kutina tai poskien punoitus ei heitä haittaa. Aikuiset ovat tietoisia omista oireistaan melko hyvin, lapsilla asia on eri.)
  • Silloin, kun kyseessä on diagnosoitu keliakia ja siten gluteeniton ruokavalio on ainut hoitomuoto.
  • Silloin, kun se perustuu eettisiin tai uskonnollisiin valintoihin. Tällaisia ruokavalioita ovat esimerkiksi veganismi tai kosher-ruokavalio. Ruoanlaittajia voisi ystävällisesti auttaa myös sillä, että kirjaa, mitkä ovat ehdottomasti vältettävät asiat. En itsekään meinaa ammatistani huolimatta aina muistaa esimerkiksi kosher-sääntöjä (ei maitoa ja lihaa samalle aterialle, mitenkäs ne olikaan ne merenelävät jne.).
  • Silloin, kun se aidosti oikeasti auttaa terveydellisiin oireisiin. Pitäydy tällöin systemaattisesti valinnoissasi ja siinä ruokatilauksessa, jonka kyseiseen tilaisuuteen teit. (Kts. seuraava kohta.)

Milloin erityisruokavaliotilaus ei ole perusteltua?

  • Silloin, kun se kuuluu ns. fad diet -kategoriaan, kutsuttakoon tätä suomeksi vaikka muotidieetteihin. Kyseiset dieetit lupaavat useimmiten laihtumista, optimaalista (inhokkisanani) terveyttä, huimasti parantunutta suorituskykyä, yhdessä yössä kehittyviä vatsalihaksia tai hormoneja tasapainottavia vaikutuksia. Esimerkiksi paleo, sokeriton ja tarpeeton gluteeniton ruokavalio ovat tällaisia muotidieettejä.
  • Silloin, kun erityisruokavaliotilauksestasi huolimatta ajattelit napsia vapaasti parhaimmalta näyttävää ruokaa.
  • Silloin, kun tiedät, että joustaminen ei aiheuta sinulle merkittäviä terveyshaittoja.

Tämä ei tarkoita, ettetkö olisi vapaa tekemään mitä vain ruokavalintoja vapaa-ajallasi, mutta harkitse ennen kuin kirjoitat ruokatilaukseen, onko sillä suuren suurta merkitystä, jos syöt teatterireissulla tai kokouksessa sitä samaa mitä muutkin. Gluteeniyliherkkyys, erityiset muut yliherkkydet jne. ovat mahdollisia, mutta suuri enemmistö välttää ruokia enemmänkin uskomusten kuin todellisten terveysvaikutusten takia.

Minun selviytymisstrategiani – case kasvis-FODMAP

Kotioloissa mukailen FODMAP-ruokavalion valintoja, koska minulla on ärtyvä suoli. Seuraukset ikävimmistä ruoka-aineista ovat päiviä kestävät kivut turvotuksesta, kymmenet ja taas kymmenet vessakäynnit, kivulias ummetus tai älytön ripuli. Tiedän kuitenkin hyvin, mikä ruoka tekee mitäkin oiretta, joten ulkonasyödessä joustan. Yleensä tilaan vain kasvis ja laktoositon (joista jälkimmäinen taitaa olla aika turha lisäys tänä päivänä). Minulla on ”en halua olla vaivaksi” -syndrooma suolistovaivojen lisäksi, ja en yleensä ole jaksanut vegaanista vaihtoehtoa sen takia tilailla. Vitriinistä valkkaan kyllä vegaanista, jos vain on tarjolla. Vegaanihaasteesta opin myös, että tiskin alta saa vegaanista, kun osaa pyytää. Nyt vain toivoisin, että nämä herkulliset ruoat nousisivat sieltä tiskin alta kaikkien valittavaksi.

Eipä silti, olen syyllistynyt napsimaan tilaukseni ulkopuolelta ruokia, koska FODMAP-ruokavaliota ei oikein tunneta enkä siksi edes yritä tilata tismalleen minulle sopivaa annosta. Jatkossa tulen olemaan huomaavaisempi muita kohtaan ja joko pitäydyn tilauksessani tai en edes tee erityisruokavaliotilausta. Tämä riippuu  siitä, millaisesta tilaisuudesta ja päivästä on kyse. Joskus esimerkiksi kokoukset tai työtilaisuudet ovat sellaisia, että en pääse noin vain poistumaan villintyvän suolistoni kanssa vessaan ja joudun valitsemaan ruoat varovaisemmin.

Vaikka olen jatkuvasti ravitsemusterapeutin ammattissani tekemisissä ihmisten erityisruokavaliotarpeiden kanssa, en voi vuosienkaan pohtimisen jälkeen tajuta, kuka haluaisi ilman mitään tuntuvaa syytä rajoittaa ruokavaliotaan ja hankaloittaa elämäänsä vapaaehtoisesti, kuten muotidieeteille ryhtyessä? Tämän kysyn nimenomaan henkilönä, jolla itsellä on erityisruokavaliotarpeita. Olisin valmis luopumaan toisesta munuaisestani, jos se laannuttaisi ärtyvän suoleni. Vapaaehtoisesti en sipulia, punajuurta tai ruista jättäisi lautaseltani pois (koska hyvää!).

Aika usein tulee vastaan ihmisiä, jotka hakevat elämänhallintaa ruokaan kohdistuvasta itsekuritreenistä. Uskokaa pois, onni ja hyvä olo ei tule lisäkontrollista eikä tarpeettomista ruokasäännöistä. Niistä seuraa vain ongelmallinen suhde ruokaan ja pitkään jatkuessa myös mahdollisesti terveysongelmat.

 

 

Koistisella ja minulla on muuten tämä bulls**t-yliherkkyys, mutta onneksi sillä tittelillä ei tarvitse ruokia tilailla.

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Joko lopultakin raaka-aineiden alkuperät saataisiin ravintoloihin ja tuoteselosteisiin?

Viikonloppuna repesi esiin Brasilian lihaskandaali: pilaantunutta tai salmonellalla höystettyä lihaa on myyty ulkomaille vuosia. Sen jälkeen on vatvottu sitä, onko pilaantunutta lihaa tullut Suomeen vai ei ja kuinka paljon ja missä brasilialaista lihaa on mahdettu käyttää.

Nämä skandaalit ovat tietysti ikäviä monesta syystä. Mutta niiden hyvä puoli on se, että nostaa keskusteluun raaka-aineiden alkuperää.

Asuin vuonna 2011 Sveitsissä. Siellä nuhjuisemmassakin kebab-paikassa oli seinällä lappu, jossa kerrottiin lihan alkuperämaa. Vähän paremmissa ravintoloissa asiaan kuului, että ruokalistalla selvitettiin monien muidenkin tuotteiden alkuperää, toisinaan tuottajiin asti. Jogurttipurkissa voitiin kerrottiin, mistä ovat peräisin maito, luumut ja sokeri.

Alkuperämerkintöjen esiintuominen on yleistynyt Suomessakin. Esimerkiksi S-ryhmä ilmoitti vuonna 2012 ryhtyvänsä merkitsemään Rainbow-tuotteisiin vähintään pääraaka-aineen alkuperämaan. Myös eduskunnassa aiheesta on puhuttu vuosia sitten.

Mutta silti alkuperätiedot ovat edelleen yllättävän harvinaista. Pakollista alkuperän kertominen on vain joidenkin tuotteiden kohdalla.

Ymmärrän, että jos ravintola tai lihatuotevalmistaja käyttää brasilialaista tai thaimaalaista broileria, ei alkuperämaata tee mieli esitellä. Mutta nyt kannattaisi tuoda esiin, jos raaka-aineet ovat ovat lähempää kuin toiselta mantereelta.

 

Eikä kyse tietysti ole vain siitä, että raaka-aineen taustalla voi olla huijausta ja alkuperä pitäisi siksi kertoa. Raaka-aineiden alkuperien esiintuominen on osa vastuullista toimintaa.

Ostetaanko sieltä, mistä halvimmalla saadaan, piittaamatta eettisistä ja ekologisista vaikutuksista, vai painavatko valinnoissa muutkin tekijät?

 

Äskettäin avannut ravintola EGG kertoo mieluusti raaka-aineiden taustoista. Kananmunat tulevat Vaahteramäen tilalta, ja myös monet muut tuotteet ovat kotimaisia. Minulla oli ilo päästä maistamaan vegaanista annosta jo ennen ravintolan virallista aukeamista.

 

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Kakkatofua, muoviriisiä ja ripaus oopiumia: ruokahuijauksille on vaarallisia muotoja

10. maaliskuun 2017 Eettisyys 0

Ruokaan öljyä katuviemäristä, tofun makua vessanpöntön vedestä, muovia riisiin ja huumaavia aineita ravintolaruokaan. Kiinalaiset elintarvikehuijaukset ovat hurjaa luettavaa. Ne eivät vain vie kuluttajien rahoja, vaan voivat myös aiheuttaa vakavia terveydellisiä haittoja.

Kiinan ehkä kuuluisimmassa vaarallisessa ruokahuijauksessa maitoon lisättiin melamiinia. Melamiini on kemiallinen yhdiste, jonka avulla voi näennäisesti nostaa ruoan proteiinimäärää. Se kuitenkin voi aiheuttaa virtsakiviä ja virtsarakon syöpää, ja tämän vuoksi monet melamiinimaitoa juoneet vauvat kuolivat.

Lisäksi Kiinassa on otettu katuviemäreistä öljyä, joka on käsitelty ”ruokaöljyksi”. Kiinalaiset tuntevat tämän öljyn nimellä digouyou. Öljy sisältää myrkyllisiä yhdisteitä ja voi aiheuttaa vatsa- ja peräsuolisyöpää.

Perinteisen, pahanhajuisen tofuruaan, choudoufun, valmistukseen joku keksi nopean ja halvemman keinon. Halvassa valmistuksessa tofu fermentoidaan käytännössä ulostevedessä. Joskus marinointivettä on terästetty myrkyllisillä lisäaineilla.

Kiinan KFC:n osasta kanatuotteista on löydetty Sudan I -väriainetta, joka on myös vaarallinen, vahva myrkky.

Näistä edellämainituista tapauksista kirjoitti Yida Cai Kehittyvä elintarvike -lehdessä.

Äskettäin 35 catering-yritystä jäi kiinni oopiumin lisäämisestä ruokiin. Konstit on siis todella monet, kun asiakkaat halutaan koukuttaa oman firman palveluihin.

Nigeriaan yritettiin tuoda kiinalainen riisilasti, josta osa olikin muovia. Viini ei ollutkaan viiniä.

Kaiken tämän jälkeen ei ihme, että kiinalaiset eivät itsekään luota oman maansa ruokaan ja ruokateollisuuteen. En kyllä luota minäkään.

Miten suuri osa tapauksista jää pimentoon? Kuinka paljon tapahtuu vähäisempiä ruokahuijauksia, jotka ehkä havaitaan, mutta joissa ei ole isojen kohujen aineksia?

Jos Intiassa selvitetään, että pakatuista elintarvikkeista 20 prosentin taustalla jonkinlaista huijausta tai vähintään merkittävällä tavalla vääriä pakkausmerkintöjä, mikä luku on jossain toisessa maassa?

Ruokahuijauksilla on myös valitettavan pitkä ja likainen historia, ja tietysti ruokahuijauksia tapahtuu paljon kaikkialla, myös länsimaissa.

Halpaa oliiviöljy myydään kalliimpana, hevosta nautana, perushunajaa kaupataan arvostettuna manukahunajana tai lammas ei ole lammastaOreganon joukkoon nakataan oliivinlehtiä tai albaanialaisia tomaatteja myydään sisialaisina.  Myös esimerkiksi kalojen väärentäminen on tavallista: ravintola saattaa myydää halpaa kalaa jonakin toisena, arvostettuna lajina, tai kalatuote voi sisältää uhanalaista haita.

Monet tapaukset eivät yleensä tuota suoraa terveydellistä riskiä useimmille kuluttajille, . Mutta tietysti nämä kaikki ovat huijauksia, joiden olemassaolo on hyvä tiedostaa.

Joku tekee bisnestä sillä, että myy jotain muuta kuin lupaa.

Suomessa ruokahuijauksia, ainakaan mitään vakavampaa, nousee esiin harvoin. Meillä on myös toimivaa valvontaa: esimerkiksi huonolaatuiset appelsiinit jäivät Tullin haaviin tammikuussa.

Yksi hyvä syy lähiruoan suosimiseen onkin tietysti se, että ruoan taustat on helpompi selvittää.

Kiinalaisen valkosipulin kasvatusolosuhteista tai viljelmillä työskennelleiden ihmisten kohtelusta minun on käytännössä mahdotonta saada täyttä selkoa. Kotimaisen tuotteen kohdalla tieto on saatavilla paljon helpommin.

Minä olen erittäin etuoikeutettu, sillä minulla on mahdollisuus valita ruokani. Tätä mahdollisuutta ei ole suurella osalla maailman ihmisistä.

 

Minulla on suuri etuoikeus asua korkean ruokaturvallisuuden maassa, jossa esimerkiksi huonot appelsiinit voivat jäädä Tullin haaviin.

Lähde tekstin alussa mainittuihin kiinalaisiin ruokahuijauksiin:
Yida Cai. 2016. Kiinassa elintarvikkeiden turvallisuusongelmiin on alettu puuttua. Kehittyvä elintarvike 5/2016, 41.
Yida Cai on kotoisin Kiinasta ja on ollut Suomessa vuodesta 2013. Hän suorittaa maisteriopintojaan elintarviketieteissä Helsingin yliopistossa.

Lisätietoja esim. EU-komission ruokahuijauksia ja -väärennöksiä käsittelevästä kuukausikirjeestä.

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+


Ruokamysteereistä sanottua: Tolkun ääntä kriittiselle kuluttajalle

05. maaliskuun 2017 Kirja 0

Kun kirjan saatiin julki, niin tietysti jännitimme, millaista palautetta siitä mahtaa tulla. On ollut tosi kivaa saada lukea esimerkiksi Twitteristä kehuja kirjallemme, kiitos niistä!

Samoin on ollut hienoa havaita positiivisia kommentteja myös mediassa. Tässä poimintoja:

Hämeen Sanomat 22.2. (Kiitos kuvasta Hanna Mattilalle!)

 

Puutarha & Kauppa.

 

 

 

 

 

Voi Hyvin -lehden pääkirjoitus 2/2017. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lisäksi vielä pari Twitter-kommenttia:

@Ruokamysteerit @helmet Kirja on luettu.Mahtava kirja.Iso kiitos tekijöille! Menee kotona samaan hyllyyn mm. Syötäväksi kasvatettujen kanssa.”
Jupe 9.2., @AnttinJP

”Etukäteen mietitytti -kirjan suhtautuminen ’un. Nyt todettava; kritiikki rakentavaa, hyvät puolet tuotu myös esille!”
– Luomun parissa työskentelevä Aura Lamminparras, @AuraLamm

 
Otamme tietysti erittäin mielellämme palautetta vastaan kaikilta lukijoilta! Twitterissä meidät tavoittaa varmimmin laittamalla viestiin joko @ruokamysteerit tai #ruokamysteerit. Jos innostut peräti blogaamaan kirjasta, niin pistä linkki tiedoksi Ruokamysteereiden Facebook-sivulle tai lähetä sähköposti ruokamysteerit(at)gmail.com.  Iso kiitos!

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInEmail this to someoneShare on Google+