Kruunaako pääsiäisen munat, mämmi, metsäriista vai kahvi?

11. huhtikuun 2017 Historia 1

Taannoin lueskelin vuoden 1946 Kotiliesi-lehteä ja siinä olleita pääsiäisruokavinkkejä. Minusta nämä ovat todella mielenkiintoista ruokahistoriaa, joka osoittaa, miten valtavia muutoksia ruoassa ja ravitsemuksessa on tapahtunut omien vanhempieni elinaikana.

Vuonna 1946 elettiin sodan jälkeistä niukkuutta ja ruoka oli osittain konkreettisesti kortilla, joten mitä tahansa ei todellakaan saanut. Ei edes munia.

“Pääsiäinenhän on tavallisesti tuonut pöydillemme munakorit ja mämmituokkoset. Ensinmainitut jäävät varmasti tänä vuonna monessa kodissa tyhjiksi, koska munien hinta on niin korkea. Jos kuitenkin olisi vähäinen erä niitä käytettävissä, voimme yhdistää ne esimerkiksi pinaattimuhennokseen.”

Riistan käyttäminen on nykyisin suorastaan trendikästä. Kotilieden jutussa uskottiin, että taloudesta voisi löytyä säilöttyä riistaa. Kun me nyt voimme valita pääsiäispöytään vaikka tuoretta parsaa, niin moista ylellisyyttä ei varmasti osattu edes haaveilla:

“Syksysäilöönpanossa olemme ehkä umpioineet kortitonta metsänriistaa, jota käytämme vain harvoin. Pääsiäisenä juhlistamme pöytämme vaikkapa lintupaistilla. Jos voimme ostaa vielä syväjäädytettyjä vihanneksia, saamme oikein juhla-aterian.”

Käytännöllinen juttu antoi vinkit vähän varakkaammille ja köyhemmille:

“Raikas, säilötyistä marjoista tai kevätkarpaloista valmistettu salaatti höystää ruokamme lopuksi. Kenellä ei ole tähän varaa, voi valmistaa vaikkapa tavallisen kiisselin.”

Oman aikamme tutuista pääsiäisherkuista, kuten suklaasta tai pashasta, jutussa ei mainita. Mutta onhan sentään kahvi, joka viestii myös kansainvälistymisestä:

“Mutta kaiken muun rinnalla on kuitenkin kauan odotettu kahviannnos se, mikä kruunaa pääsiäisemme ja juhlamme, virkistää väsyneet mielemme ja antaa varman todistuksen siitä, että tie suuren maailman ja pienten keittiöittemme välillä on jälleen avautunut.”

Jutun ohessa oli myös muutamia reseptejä, kuten sienistroganoff ja punajuurihakkelus.

Omaan pääsiäisateriaani kuuluu varmasti ainakin mainittu kahvi, ja myös kiisseli alkoi nyt houkuttaa. Mutta oleellista on, että toivon saavani ystäviä luokseni syömään ja kahvittelemaan.

“Ystävien seurusteluhetkestä tulee rikas ja antoisa, kun avoimesti syvennytään kunkin ongelmiin eikä vain puhuta yleisistä tapahtumista ja toisten asioista”, muistutti toinen Kotilieden juttu.


Vuonna 1896: venäläista pakastekanaa ja suomalaisen voin vientiponnisteluja

13. kesäkuun 2016 Historia 7

Ganivet-SuomalaiskirjeitäMitä Suomessa syötiin yli sata vuotta sitten? Oman näkökulmansa suomalaisten ravitsemukseen kertoo espanjalainen Angel Ganivet. Hän toimi Helsingissä maansa konsulina 1896 – 97 ja kirjoitti kotimaahansa kirjeitä, joissa paljasti havaintojaan suomalaisista. Kirjeet on käännetty suomeksi ja koottu mainioksi Suomalaiskirjeitä -kirjaksi (WSOY, 1993).

Tietysti Ganivetin näkökulma on rajallinen, mutta silti se on todella kiinnostava. Ilman häntä en todellakaan olisi tiennyt, että Suomeen tuotiin tuolloin pakastettuja kanoja Venäjältä ja voin vientiä haluttiin edistää voimakkaasti.

“Eri tahoilta Venäjää tulevat kananpojat jäähän säilöttynä, ne ovat kovempia kuin kanuunan kuulat. Kotimainen voi on erinomaista, ja sianihra eli flott huokeaa. Sianliha on erittäin suosittua, koska se ravitsee ja lämmittää kovasti. Kala on heikkoa ja tympeää; samaan tapaan suosittua kuin Espanjassa on sardiini, on silakka, strömming. Maito, mjölk, on ehkä maan paras ravintoaine ja maksaa 15 ja 20 céntimoa litralta; kerma eli grädda myydään erikseen kahvia varten.”

“Kalleimpia ja toisinaan mahdottomia saada ovat vihannekset; runsaasti myydään vain perunoita, jotka ovat sangen hyviä ja joita myydään kiloittain kuten omenoita ja muita sellaisia tuotteita.”

“Täällä ei ole kahviherneitä ja mikä vielä pahempaa: ei ole aavistustakaan siitä, mikä on kahviherne. Öljy on ylellisyystavara: pullo maksaa kuusi markkaa. Viinietikka eli ättika on happoa, jonka käyttö miltei vaatii avuksi lääketiputtimen. Viini on ulkomaista tuontitavaraa, tulee suurelta osin Espanjasta ja on hyvin kallista.”

“Vihanneksista sanon, että suurin osa vuodesta on elettävä säilykkeillä. Mausteiden suhteen vallitsee anarkia. Esimerkiksi valkosipulin saaminen on melkoinen pulma.”

Voikauppaa analysoidaan Suomessa huolellisesti

“[—] Suomessa on suuri joukko arvossa pidettyjä henkilöitä, jotka omistautuvat pääasiallisesti ja ehkä yksinomaan tutkimaan niitä tuhansia kysymyksiä, jotka liittyvät voin valmistukseen ja vientiin. Pyöreän ja sahatun puutavaran jälkeen, joka on tärkein vientiartikkeli, tulee voi, joka laadultaan ja hinnaltaan kilpailee erittäin kuuluisan hollantilaisen ja tanskalaisen voin kanssa. Kun on välttämätöntä lisätä jatkuvasti sen vientiä, jotta saataisiin maahan monia muita elintärkeitä tavaroita, näissä asioissa askartelevien ponnistukset ovat isänmaallisia ja niitä juhlitaan yhtä kunnioittavasti kuin poliittisia, tieteellisiä tai taiteellisia saavutuksia.”

 

Suomalainen ruokakulttuuri ei innosta

Ganivetin mielestä suomalainen ruonvalmistus on pääsääntöisesti ankeaa.

“Kaikki hajoaa samassa vaiheessa tökeröiksi tai mitättömiksi palasiksi, jotka aluksi huvittavat ja lopulta pilaavat ruokahalun ja turmelevat vatsan siltä, joka ei ole luotu näitä sotkuja varten.”

Esimerkkinä hän on kirjannut ylös suomalaisen salaatin ohjeen: lehtisalaattia, sulatettua ihraa, etikkaa, sinappia ja paljon sokeria.

Haikailemaansa valkosipulia hän lopulta löytää apteekista. Ganivet hehkuttaa valkosipulin hienoutta ruokakäytössä suomalaiselle palvelijattarelleen, mutta palvelijatar ei ymmärrä moista lainkaan, sillä hänelle valkosipuli on lääke.

 

Lainaukset:

Ganivet, Angel. 1993. Suomalaiskirjeitä. WSOY. Juva.
Sivut: 98, 177 – 178

 

 

 


Vegfestin seitania sulatellessa: kasvisruokakehitystä lihan vai kasvisten ehdoilla?

23. toukokuun 2016 Kasvis 1
anuhopia
Lisää Anu Hopian ajatuksia voi lukea mm. Vähemmän lihaa -kirjassa olevasta artikkelista.

Jos on seurannut yhtään kasvisruokiin liittyvää keskustelua, on varmasti törmännyt siihen, että soijanakkia moititaan nimestä. Nakkihan on lihaa, ei voi olla soijaa!

Tätä teemaa sivuttiin myös viikonloppuna Tampereen Vegfesteillä Anu Hopian luennolla. Kukaan ei toki siellä enää jaksanut vääntää nimeämisestä, vaan keskustelussa mentiin syvemmällä ruokakulttuuriin liittyen.

Elintarvikekehityksen tutkimusprofessori Anu Hopia (tuttu myös mm. Molekyyligastronomia-blogistaan) nimittäin pohti, että jos kaikkien kehiteltävien kasvisversioiden tavoitteena on muistuttaa mahdollisimman paljon lihaa, ei ruokakulttuuri varsinaisesti muutu.

“Kasvisruokaa pitäisi kehittää enemmän kasvisten omilla ehdoilla ja hyödyntää niitä loistavia ominaisuuksia, joita kasviksissa on.”

Tämä oli mielestäni oiva ajatus. Se ei poissulje sitä, etteikö tehtäisi myös lihankaltaisia tuotteita, koska niiden omaksuminen osaksi ruokavaliota on monille helpointa. Hopia totesi, että lihalla on vankka jalansija ruokakulttuurissamme. Liha mielletään kulttuurillisesti arvokkaaksi ja kasvisruokaa maukkaammaksi. Tätä ei hetkessä heilauteta, joten tarvitaan tuotteita, jotka lihansyöjä hyväksyy lihankorvikkeiksi.

(Siitähän se soijanakinkin nimi pitkälti johtuu: iso osa ruokatuotteista on tuttuja lihallisina versioina. Myös kasvisversiot vaivatonta nimetä lihatuotteista tutuilla termeillä, jotta tietäisimme, mistä tässä elintarvikkeessa mahtaa olla kyse.)

Mutta jotta se lautasemme ei vaatisi aina lihaa tai lihankaltaista tuotetta, tarvitaan jotain ihan uutta. Mitä se sitten olisi? Omat aivoni eivät kehitystyöhön riitä, mutta nokkelammat näitä varmasti osaavat ideoida.

Hopia muistutti myös siitä, että monet meille uudet lihankorvikemaiset tuotteet ovat tulleet meille muista ruokakulttuureista, joissa niitä on käytetty jo pitkään. Yksi näistä tuotteista on vehnägluteenista valmistettu seitan. Seitaniin törmäsin viikonlopun aikana usein niin keskusteluissa kuin lautasellani. Keskusteluissa puhuttiin siitä, miten ratkaisevaa on seitanin maustaminen, ja toisaalta siitä, miten eri jauhoilla voi valmistaa erilaisia seitaneita myös sellaisille, joille vehnägluteeni ei sovi.

Lautasellani seitania oli paitsi Vegfestin ruokakojulta ostettuna, myös ravintola Roastin vegeburgerin välissä. Seitania siis näkyy yhä enemmän ravintoloiden ruokalistoilla, mikä on mainio asia. Seitan on tervetullutta vaihtelua niin kasvis- kuin sekasyöjien lautasille.

(Vegfesteillä oli myös paljon muuta mielenkiintoista, palaamme antiin varmasti jatkokirjoituksissa!)

 

Pitäisikö näiden tuotteiden, joita markkinoidaan suoraan pihviä korvaavina, rinnalle kehittää kasvistuotteita, joiden lähtökohtana olisi kasvisten oma erinomaisuus? Eikä markkinointia tietysti kannata enää suunnata vain kasvissyöjille, vaan myös sekasyöjille, jotka haluavat vähentää lihaa ravinnossaan.
Tätä tuotetta markkinoidaan erityisesti naudanlihaa korvaavana. Pitäisikö tällaisten tuotteiden rinnalle kehittää enemmän kasvistuotteita, joiden lähtökohtana olisi kasvisten oma erinomaisuus? Eikä markkinointia tietysti kannata enää suunnata vain kasvissyöjille, vaan myös sekasyöjille, jotka haluavat vähentää lihaa ravinnossaan.